Mitä kuoleman jälkeen?

[kalamos]

Raamattu puhuu useinkin kuolleista tarkoittaen ihmisiä,
jotka eivät ole vielä kokeneet ruumiillista kuolemaa.
Ihmisen, joka on kuollut synteihinsä,
vaikka onkin vielä ruumiillisesti elävä,
täytyy syntyä uudesti ylhäältä, Hengestä.
Silloin meidät siirretään iankaikkisen kuoleman tilasta
iankaikkiseen Elämään, emmekä ikinä kuole.

Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole.
Uskotko sen?

Totisesti, totisesti minä sanon teille:
joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt,
sillä on iankaikkinen elämä,
eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.

Nyt tässä ketjussa on kuitenkin tarkoitus keskustella siitä,
mitä tapahtuu ruumiillisen kuoleman jälkeen.
Ruumiin osalta tietenkin tapahtuu maatuminen.
Tomu palajaa tomuun.
Mutta vain se, mikä on maasta, tulee maaksi jälleen.

Mutta mitä tapahtuu meille itsellemme,
kun tämä majamme puretaan yltämme?

[עֵד]

Kerran keskustelin erään itseään ateistiksi sanovan henkilön kanssa uskonasioista, ja hän sanoi, ettei häntä kiinnosta semmoiset, mutta hän haluaisi käsitellä kuolemanpelkoaan. Onhan se kovin subjektiivnen asia, ja ehkä peloista kattavin.

Kun työssäni olen ollut laittamassa vainajaa siirtokuntoon, siinä hetkessä on lopullisuuden tunne. Ja ennen tuota hetkeä on elämässä ollut vaihe, jolloin ymmärryksen tasolla ei ole voinut puhua hengellisiä. Olipa kuolema tapaturmaisesti äkillinen tai sairauden vuoksi väistämätön, asia on käsiteltävä henkilökohtaisella tasolla hyvissä ajoin. On suurta armoa, kun asian äärelle tulee pysäytetyksi.

Kun isäni tautivuoteella puhuimme Jumalasta, hän sanoi, ettei hän taivaasta niinkään välitä, vaan haluaisi parantua. Parantumista ei tapahtunut, ja aamuyöllä hän oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen.

'Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat' on valtava aarre omistaa, jonka voi ns. hyvinä päivinä unohtaa.

[kalamos]

Minäkin olen joutunut kokemaan sen,
kuinka läheinen ihminen, joka muutama tunti sitten oli elossa,
onkin sitten yhtäkkiä kuollut.

Tällaista kuollutta ihmistä katsellessa
on jotenkin ollut niin täysin selvä asia se,
että tuossa makaava ruumis ei ole se läheiseni,
vain hänen maallinen majansa, jonka hän on jättänyt.

[Jukka]

Kerran keskustelin erään itseään ateistiksi sanovan henkilön kanssa uskonasioista, ja hän sanoi, ettei häntä kiinnosta semmoiset, mutta hän haluaisi käsitellä kuolemanpelkoaan.

Olipa rehellinen ateisti. Olen niitäkin tavannut, jotka sanovat: "Minä en pelkää kuolemaa!" Olen tavannut heitä myös kuolinvuoteellaan ja he ovatkin olleet peloissaan.

Hoitoallalla varmasti olet huomannut, että toiset vakavasti sairaat eivät kykene käsittelemään lähestyvän kuoleman asiaa. Eivätkä heidän omaisensakaan aina kykene tai tahdo kohdata lähestyvän kuoleman todellisuutta.

Mieleeni nousi tapaus 20 vuoden takaa. Kävin tapaamassa sairaalassa terminaalivaiheessa olevaa potilasta ja tämän sisar opasti minua, etten saa puhua mitään kuolemasta enkä Jumalasta, koska "ne herättävät siskossa pelkoa". Peloissaan hän olikin. Rikoin minulle annettuja ohjeita mitä törkeämmällä tavalla. Kerroin kuolevalle naiselle Jeesuksen sovittaneen syntimme ristillä. Hän ei kyennyt enää puhumaan. mutta rauhoittui uutisen kuultuaan. Olin hänen luonaan vuorokautta myöhemmin, kun hän nukkui pois. Aviomies ja lähiomaiset eivät saapuneet häntä saattamaan. Nämä ovat surullisia tapauksia ja koskettavat minua syvälle sydämeen.

[kalamos]

Witness nosti esiin yhden kohdan Raamatusta,
joka voisi olla ainakin johdatusta vastaukseen.

Ja kysymyshän kuului:
Mitä kuoleman jälkeen?

elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat

Tuo on totta tietenkin myös toisinpäin.
Jos emme suostu Herran omiksi eläissämme,
emme ole sitä kuollessakaan.

Ja niin vastaus kysymykseen
"Mitä kuoleman jälkeen?"
jakaantuu väistämättä kahtia.

Esimerkiksi kaikki - niin vanhurskaat kuin väärätkin -
tulevat kokemaan ruumiin ylösnousemisen.
Mutta kuitenkin kysymyksessä on täysin erilaiset ylösnousemiset.

Eroavuudet alkavat jo siitä hetkestä,
kun jätämme maallisen majamme.